Ne tekköö jotka ossoo, jotka ee ossoo ne arvostelloo: in my world

Moikka taas! Me ei viikonloppuna usein ehditä kirjottamaan, mutta Mari kuitenkin kirjotteli eilen. Eikö ollu hyvä teksti? Mä nauroin ihan kamalasti sille kuvalle, jossa se koira oli laitettu sohvatyynyjen väliin litistyksiin! Se oli ihan kuin Rico! Marin äiti oli ollut ihan varma, että se on Rico, ja minun äiti oli taas ihan ihmeissään, että mihin me on Rico tungettu! Oli siinä sitten selventämistä, että ei se oo Rico vaan joku ihan muu koira, joka näyttää samalta. Niin, Rico oli kilttipoika = todellisuus: se oli tungettu sohvan väliin yksinolon ajaksi:D:D
Mutta ihan huippu kuva joka tapauksessa!

Mutta entäs sitten Heidin kuulumiset. No mulle ei oo lähiaikoina kuulunu hirveen hyvää ja ei oo paljo innostanu kirjottaakkaan mitään. Torstai-iltana mulle nous kuume 1,5 tunnissa 39 asteeseen ja siitä voi vaan arvata millanen olo sillon on. Makasin vaan koko illan sängyssä viltin sisässä ja tärisin. Aamullaki oli vielä 37.1 lämpöö, nii äiti haki mut sitten kotiin kun en ollu lähössä reeneihin enkä kouluun ja muuten oisin joutunu istumaan päivällä linja-autossa pari tuntia sairaana. Että parempi se niin oli. Kotona mulla oli vähän parempi olo, mutta pää oli silti kipee. Alkuviikostakin varmaan muistatte, että täällä blogissa mainitsin pää- ja mahakivusta. Ne oli vaan enteitä tulevasta sairaudesta, koska ei mulla yleensä ikinä koske päähän eikä kyllä mahaankaan. Ja nukuin monta kertaa viime viikolla päikkärit, kun päätä särki ja väsytti. Mutta onneks ei tullu rehkittyä liikaa.

No perjantai-iltana se kuume nous taas. Istuin ja olin muka syövinäni jotain, kunnes tajusin että en mä jaksa istua enkä edes laittaa ruokaa suuhun. Sitten kun mittasin kuumeen, niin sehän oli makiat 39.1. Mut jotenki mä tykkään käydä kipeenä saunassa, koska se on ainut paikka, jossa ei palella. Mutta eihän siellä kauaa jaksa istua, mutta joka tapauksessa mieluummin saunassa kuin vain suihkussa, ja mihinkäs sitä kipeänä olisi kiire.
Tosin mulla ei ollu koko viikonloppuna mitään tietoo läksyistä, kun kaikki oli ihan pihalla eikä kukaan tienny mistään mitään. Lopulta tein johtopäätöksen, että ne ei ollu menny missään eteenpäin vaan kerranneet samaa asiaa. Ihan perus tää mun luokka jos kukaan ei muista mitää. :D

Lauantaina oli taas sama kaava. En päässy tonne piirin maakuntaviestijuoksuun, mistä Mari kerto eilisessä tekstissä. Mä oisin ollu ns. varamiehen tilalla, mutta ei kai sitä nyt terveyttä lähetä uhraamaan yhen kisan takia. Sen kyl tajusin jo viime talvena, että terveys menee etusijalle, palkintoja ja kisoja tulee vielä, kun vaan jaksaa tehä työtä. Ei mua niin paljo haitannu se, etten päässy sinne kisoihin, kun ei sille voinu mitään. Mutta sitten kun kuulin tulokset, niin voi että alko harmittaa. Tuli niin hirvee halu päästä treenaamaan. Mutta kun ei siinä auta hermoilu, kun ei se asia sillä miksikään muutu.

Sunnuntai oli eka päivä, ettei ollu kuumetta. Ja olin mä jo virkeempi, paitsi pää oli ihan tosi tyhjän tuntunen. Kyllä se joskus siltä tuntuu muutenkin, mutta kun teki äkkinäisiä liikkeitä, tuntuu että aivot hyppii puolelta toiselle. Erittäin ihanasti kuvattu asia, mutta varmaan ymmärrätte. Ei siis kovin mukavaa. Mutta ei mulle viel kunnolla maistunu ruoka, otin normaalia vähemmän ja silti en saanu sitä alas. Mut illalla ukki kävi hakemassa pizzan, kun oltii mummolla käymässä, ja se kyl maistu. Hyvä et sentää joku suolanen ruoka, ku kipeenä ei sellaset meinaa mennä alas, pikemminki makee tai joku nestemäinen ruoka tai vaan juoma.
Mut kävin mä myös päivystykses ja mun tulehusarvot oli koholla, yli 30. Sit me sanottii, et ei tartte päästää lääkärille, mut nehän ihan uhalla laitto lääkärin vastaanotolle. Nii, meillä päi on toi terveyskeskus vähän sellanen, et se on pikemminki arvauskeskus, päätelkää siitä. Se lääkäri laitto mut maanantaiaamuks kotikunnalle verikokeisii ja keuhkokuvii. No, ei sitten lähetty junaan viiden jälkee vaan jäätii kotii nysväämää.

Maanantaina sitte kävin siellä verikokeissa. Ne otti vaikka mitä testejä samasta näytteestä, ne päätti sitten tutkia kaiken, vaik ei me ees pyydetty tutkimaa mitää. Mykoplasmakokeesta lähtien ne otti ja viime talvena ku sitä ois tarvittu, piti rukoilla että ottakaa ja ei, kun oli liian kallis. Sillonki piti hakee yksityiseltä lähete et sen sai otettua ja sai jotai tolkkua siihe taudinkuvaa. Ja nyt ihan huvikseen tuhlaavat rahojaan siihen testiin, joka ei sekää iha ilmanen oo. Ja ku ei sillä tee täs tilantees yhtää mitää, ku se testitulos on joka tapaukses positiivinen, kun ei ne arvot laske vuodessakaa, vaikka se ei oo enää päällä. Mut piti sit kuitenki yksityiselle varata aika, että katotaan ne tulokset siellä, saa ainaki oikeen diagnoosin. Ja sain ekaa kertaa viime talven jälkeen lähtee hyvillä mielin pois lääkäriltä: keuhkokuvat oli terveet ja mulla on kuulema vielä hyvin kehittynyt urheilijan sydän!

Myyräkuumetesti oli negatiivinen, mutta muutamat veriarvot oli vähän heitteillään, mutta se johtuu kuulemma tästä taudista ja ne tasottuu siitä, ku alkaa pystyä syömään ja elämään taas normaalisti. Sain mä kuitenkin varuilta rautakuurin, jonka syön, niin ainakin varmistetaan et ne nousee. Ja lähetteen allergiatesteihin, kunhan maa jäätyy ja hajoaminen maaperässä loppuu. Kun mulla on tämä heinäallergia, ja mun täytyy syödä edelleen allergialääkkeitä, tai mun kurkku alkaa reagoida kaikkiin pölyihin ja itiöihin ilmassa. Ei se niin oo kyl aiemmin ollu, siks ois hyvä käydä niissä testeissä, et oisko tässä jotain muutaki ku heinä. Ja kuukauden päästä pitää käydä otattamassa uus verikoe, niin näkee, onko ne arvot noussu sitten taudin selättämisen jälkeen. Mutta pääasia, että se oli vaan virustauti eikä bakteerin aiheuttama! Siis näköjään jopa minä voin sairastaa ihan tavallisen flunssan, parantua siitä ilman lääkekuuria. Tää on ihan uus ilmiö mulle, voi kuulostaa joistain varmaan vähän oudolta:)
Viime talvena mul oli koko syksyn ja talven kestobakteeri mykoplasma, niin eihän ne niin vaan parantunu ja aina puhkes uus infektio ja aina tartti lääkekuurin, ja niitä oli sit kevään lopussa syöty kymmenkunta. Se laskee vastustuskykyä, joka taas lisää sairastumisriskiä... Tällä kierteellä on menty, jos siitä nyt pääsis jo irti! Olis jo jonkun muun vuoro, eiköhän mun kanttia oo koeteltu jo ihan tarpeeks.

Mut mikä kummallisinta - kun olin koko talven melko häntäpäässä kisoissa, en ikinä päässy niin kovaa kun halusin, aina tuntu että tukehun ja henki ei kule, vaikka henges ei ollu ees limaa, hapottaa, hapottaa ja vielä kerran hapottaa ja että kuolen - mun motivaatio vaan kasvo siitä. Mulla oli varmaan kovempi motivaatio ku monella muulla, vaikka en pärjänny. Just siks mulla oli hirvee motivaatio parantua, koska tiedostin itse sen, miks en jaksa. Tiesin missä on syy, ja tiesin millä se korjautuu. Kärsivällisyydellä ja antamalla parantumiselle aikaa. Se vaatii tosi paljon ja vaatii vieläkin.
Stressasin koko kesän mun syke- ja maitohappoarvoja. Ne oli ihan liian korkeet ja aina koholla. Sitten mun oma stressaaminen ja raivostuminen ei auttanu siihen yhtään, mutta ku se on niin turhauttavaa, kun teet, mutta mikään ei mene niinkuin pitäs. Muilla sykkeet pysyy alhaalla peruslenkillä, mutta ei mulla - aina ne huiteli ihan missä sattuu. Mutta eilen se yksityinen lääkäri, jonka luona me käytiin koko talvi - sano, että näissä asioissa stressaaminen ei auta, se ei yksinkertasesti vaan auta. On vaan voitava hyväksyä ne asiat, joihin et voi ite vaikuttaa ja joiden hyväks et voi tehä mitään. Niitten on annettava olla ja tasottua rauhassa. Mulle sanottiin viime kesänäki monta kertaa, että älä stressaa, älä kato sykettä. Tee tunteella. Mut ku mä tiesin koko ajan, että mun syke on liian korkee, niin vaikka en ois kattonu sykettä, se häiritsi mua silti.

Tää tauti on vaatinu multa tosi paljon, mun on pitäny tehä paljon ylimäärästä työtä sen eteen, että pääsen taas jaloilleni tän jäliltä. On otettu maitohappoo, testattu sykkeitä, tehty superhiljasta lenkkii ja matalia sykkeitä. Mutta se on tuottanu tulosta, sillä nyt ne on jo tasaantunu. Oon oppinu iloitsee pienistäkin muutoksista parempaan, en vaadi aina isoo muutosta. Kesälläki leirillä mulla oli korkeemmat hapot ku muilla, mutta mä olin tosi ilonen ja riemuitsin asiasta, ku se oli silti kuitenkin alhanen mun tasoihin nähden. Siinä oli muilla ihmettelemistä, että miks mä oon niin ilonen, vaikka mulla on korkein happo koko porukasta.

Oon treenannu kovasti, jotta pärjäisin ens talvena. Mä tosiaan toivon, että suksi liikahtas, jos vaan pysyn terveenä. Mulla ei oo tavoitteita ens talvelle, mä katon vaan miten tää lähtee sujumaan. Mut suurin tavote mulla on pysyä terveenä. Se on tällä hetkellä varmaan vaikein asia mulle. Koska mä viime talvenakin tiesin, että mä olisin mennyt tuota vauhtia ja olisin ollut tuolla ja olisin pärjännyt paremmin, jos olisin ollut terve. Tiesin, etten mä makaisi mahallani maalissa ja haukkoisi henkeä kuin kala kuivalla maalla, jos mä olisin ollut terve. Tiesin, ettei mun kilpasiskot hiihtäs musta minuuttitolkulla ohi, jos mä olisin vaan ollut terve. Mua ei olis pyörryttäny maalissa ja maailma ei ois pyöriny mun silmissä, jos mun henki olis vaan kulkenu. Nää ei oo ilmiselvii asioita. Moni ei arvaakaan, miten paljo täs on joutunu taistelee vastamäkee vastaan vuoden ajan. On itketty, on turhauduttu, on kestetty, on iloittu sitten ku jotain tapahtuu. Viime talvelta on ehkä pari kisaa, joissa voin sanoo, että ei hapottanu. Ja tasan neljä kisaa, jossa voin sanoo et tuntu ihan hyvältä. Ja hiihin toistakymmentä kilpailua, loput oli sitten mitä oli. Mut aina mä ehdin jo luulla, että nyt alkaa parempi jakso, mutta aina kun ehti alkaa toivoa, niin sairastuit uudestaan, kaikki toiveet vietiin pois ja putoot alas takas samaan pisteeseen. Makaat taas sängyn pohjalla, yskit keuhkos ulos ja syöt lääkekuuria. Suorastaan ihana hiihtäjän elämä. Mä jaksoin aina kisoissa sen 4 kilometriä, viimesellä kilometrillä mun hapot oli jo niin korkeet, ettei kukaan ihminen voi hiihtää sellasilla hapoilla ilman että romahtaa, vaikka sillon pitäs just olla valmiina iskemään ja kiristämään vauhtia.

Mä oon yrittäny ja tehny paljon, mutta se ei oo riittäny, ku mykoplasma vei musta kaikki voimat. Mä en oikeesti ollu niin huono, mä oisin ollu parempi. Voin sanoo noin, koska mä tiedän sen itsekin. Siks mulla oli aina vaan suurempi ja suurempi motivaatio jatkaa ihteni rääkkäämistä, koska tiesin, että mulla on saumat mihin vaan, kun vaan saa ilmaa siipien alle. Tätä jaksaa tehä joka päivä, viikkotolkulla, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, jos on motivaatio ja halu mennä eteenpäin. On opittava hyväksymään, ettet edes sinä voi olla aina täydellinen, onnistua aina. Et voi tehdä kaikkea oikein. Sullakin on virheet. Kritiikki on opittava ottamaan vastaan, sun on opittava epäonnistumaan ja silti pystyä nöyrästi kättelemään voittajia. Se vaatii paljon sulta iteltä, mutta mä opin sen ainakin viime talvena. Ja opin olemaan ylpee myös muiden suorituksista. Toisin sanoen, viime talvi opetti mulle paljon myös itestäni. Ens talvi on varmasti henkisestikin helpompi, kun oon oppinu siihen, et mulla on vaikeeta. Jos vaihteeks tuntuu helpolta, osaan myös arvostaa sitä. Se ois kyllä kuin lottovoitto. Ei se oo itestäänselvä asia. Hiihto on tosi raaka laji, ja jos oot hetken aikaa ladulta pois, se näkyy. Mut jos ei luovuta, on aina mahollisuus palata takaisin sinne, missä sun paikka oikeesti on. Joten älä menetä toivoo, sulla on vielä varmasti mahollisuus, jos vaan ite haluat.

Tässä olis muutama kuva (Marin) koneen syövereistä:)