what is going on here...

Heissulivei! Tästä päivästä nyt ei oo paljo mitää erikoista kirjotettavaa, mut ainahan sitä tekstiä saa aikaseks, kun on varustettu suurella sisäisellä sana-arkulla... Heidiltä yleensä ainakin riittää tekstiä niin puhumalla kuin kirjoittamallakin, ja kyllä Marikin on aika sujuva kirjottaja ja puhuja (paitsi siitä sujuvuudesta nyt ei aina tiedä kummankaan kohdalla...)

Mut tänään juostiin 3000m testijuoksu. Oli aika surkee keli, oli kylymä ja sato vettä. Ja Heidiltä on jääny kovia harjotuksia tekemättä, kun se on aina sattunu niin suoraan tulemaan ennen kisoja kipeeks tai ollu flunssanen, nii ei oo oikein henki kulkenu. Niitä pitäs saaha lisää, niin ajallekin tapahtus varmasti ihmeitä. Marilla parantu ihan hyvin se aika. Ja ette ikinä arvaa! Heidi siirti sen sykemittarin tiedot koneelle, ja se näytti maksiminopeuden olleen hurjat 191 km/h! Kaaheeta kyytiä siellä kipitelly pää viidentenä jalkana jos on nelinkontin edenny! 

Lopussa Heidillä alko sattua ihan kauheesti kylkeen. Se juos maalisuoran käsi kylessä kiinni ja sit vielä juoksun jälkeenkin pisti ihan sairaasti kylkeen. Ei se oikein tienny, et oliko se kylkikramppi vai keuhko. Mutta varmaankin todennäköisemmin kylkikramppi. Mutta pisti sillä kyllä kovasti, kun Marillakin oli jo ihan hätä. Mutta pettymyksiin on totuttu, elämää tämäkin vain on. Vaikka on niin turhauttavaa kerta toisensa jälkeen pettyä, kun mikään ei mene ikinä niinkun pitäis. Välillä on jotain toivon pilkahduksia, mutta siihen se sitten jääkin. Ja sen takia Heidillä on melkein joka päivä hetkellisiä masennuskohtauksia, jollon sitä ärsyttää ihan joka asia tässä maailmassa. Elämä ois niin paljon helpompaa, jos ei olis urheilija. Mut minkäs teet, kun se on se asia, jota haluaa eniten tehä. Ja Heidi on aina ollu hyvä juoksija, mut nyt kyllä oli taas oikee pohjanoteeraus, mut se tiedostaa kuitenkin itse, millä asia korjautuu ja mistä se kiikastaa. Kun ois vaan terveenä. Joka päivä saa aina ajatella, että kyllä mä tästä selviän ja kyllä mä pärjään. Pohjalla on käyty ja sieltä on noustu, vaikka uudestaan sinne tuntuu joka epäonnistumisen jälkeen putoavan. Mut pitää jatkaa kiipeemistä, kyllä sieltä joskus pääsee jaloilleen. Ei se loputon kuoppa voi olla, ja vois asiat huonomminkin olla. Mut onneks ei oo, kun tässäki on iha riittävästi. Eilen kun Heidi ei ollut harkoissa, Anna kysy et onko se hengissä. Se sano vaan et "en oo varma, kai mä varmaan oon."


Käytii tekemässä loppuverkan jälkee salissa kuntopallon heittotestit. Heidi sano, että päänyliheitto sattuu selkään ja käsiin, ja alakauttaheittoo se ei osaa kunnolla. "En mä mitään selittele, mä vaan sanon tosiasian," Heidi sano pukuhuoneessa Annalle. Anna sano, et ei se mitään selittelyä oo, jos myöntää ettei osaa. Ja ei se kyl ookkaan, se on vain omien virheidensä sisäistämistä. Vai miten oli... olipas terapeuttista. Heidistä on tullu tommonen syvällinen psykologi kaikkien vastoinkäymisten myötä... vaik yleensä se kyl puhuu vähän outoja. Niinku eilen se puhu jostain tuoreapinoista... otappa siitä selvä. 
Heidil oli hypäri harkkojen jälkee ja se jäi kämpille venyttelemää ja kattomaa netist edellispäivän salkkareita, ku ei se joutanu niit sillon kattomaa. Musiikintunnilla kuunneltiin jotain erilaisia äänitaajuuksia ja semmosia kamalia piipitysääniä. Meinas korvat hajota siinä, mut on tuo kuulo edelleen tallella. Toisella hypärillä mentii käymää kaupas ja apteekis. Kaupas me kulettii irtopullahyllyn ohi ja katottii et "voi että on ihania pullia...." ja käveltii oikee niska pitkällä. Päädyttii sit ostamaan keksejä muiden ostosten lisäks. Sit apteekki oli hävinny! Se oli muuttanu loman aikana ihan eri paikkaan, ja ei meinattu löytää sitä. Entisen apteekin tilan oves oli lappu, jossa luki osote johon se on siirtyny. Mut eihän me tiietä semmosia, niin palloiltiin vaikka missä ja sit kun Mari usko mua niin se löyty! 

Mut meidät kyl nimenomaan näkee... tai ainakin kuulee!

Kämpillä mietittii et pitiköhän tehä jotain tärkeetä ja oleellista. Sit tultii siihe päätöksee et ei varmaankaa ku ei mieleen juolaha ja oltii vaa koneella. Emmiki tuli meille. Koulun jälkeen se muistu mieleen: nii, ois pitäny tiskata. Mut onneks ei ollu paljoo tiskejä!
Mut oikeesti koulun jälkeen kaikki oli ihan ninjoja. Kaikki vaan ninjaili! Me oltiin siis ihan normaaleja. Sit Heidi muisti, et se oli tullu pyörällä ja unohti (taas) pyöränsä lukiolle. Mentii hakemaan se ja Heidi peruutti sen pyörän suoraan Marin pyörään. Mut päivällä Emmi oli Heidin ritikalla! Kyllä siinä Mariakin aluks hirvitti, että mitähän tuosta oikein tulee ku Emmi mallaili Heidin kyytiin.... Mutta ihan hyvinhän tuo sitten näytti menevän, jos ei pientä mutkittelua oteta huomioon ;) Kerran aiemmin kun Heidi yritti kulettaa Maria pyörällä niin sillä oli suorituspressureita (=paineita, enkun sanakokeeseen on siis harjoteltu) nii eihän siinä mikään sillo onnistu. Nyt puuttu pressuret niin oli vain se hieno suoritus! Järkevää, vaikka itse sanonkin:)

Tunarointeja riitti muutama tähänkin päivään. Oltii lähössä iltalenkille ja Heidi meni hakemaan varastosta sauvoja. Kohta sieltä kuulu pyörän jalan tärähdys ja se alkaa hinata pyörää ulos varastosta. Oli siinä sitten nauramista... ja heti ku tultiin, lähettii Veeralle. Sillä oli Nelli-hauvaki siellä!:) Se vasta on sulonen löllykkä! Elisaki tuli sinne - ja me tehtiin Marin kanssa melko osuva päätelmä: me ei ikimaailmassa voitais asua kerrostalossa. Me ei kerta kaikkiaan voitais olla niin hiljaa! Ihan ekaks tultii siihe kerrostalon pihaan. Heidin pyörän valo vaihtu semmoseks vilkkuvaks "diskovaloks." Sit ulkona oli vaan armottomat let's partyyt ja muuvit... Aateltiin et mitäs jos jollain on ikkuna auki niin sille sitten illan naurut... vähän niinku sillon ku Heidi ajo pyörällä vattupuskaan ja Mari törmäs siihen ja kaatu toiselle puolelle. Kerrostalon asukkaille illan naurut, jos sattuvat olemaan ikkunan ääressä. Sit mentii sinne rappukäytävään, ja Heidi paino sinne valot päälle seinästä. Mari sitten ihan kauhuissaan huutaa: "Älä siitä paina! Se on ovikello!" ja hakkaa Heidiä ihan hulluna. Sit sytty valot ja naurettii ihan melko kovaan ääneen... Sit piti pysähtyä et jaksetaan kävellä ylös asti kun nauratti niin ettei henkee saanu. Sit Veera oli kuullu meidät ja se avas oven ennenku ehittiin ees soittaa sitä OVIKELLOO...

Sit ku lähettiin niin puhuttiin kauheen kovaan ääneen siinä, ovi ihan selällään... Naurettiin ettei me ikinä voitas oikeesti asua kerrostalossa. Sen jälkeen Mari tajus unohtaneensa huivinsa. No, se kipas takas ja hakkas ihan hulluna sitä ovee. Veera käski ottaa ihan rauhassa. Siitä naapuriasunnosta tuli joku mies ulos ja kuunteli varmaan et mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu... ihan pokkana se Heidi siellä portakoissa oli seisoskellu. Ainakin sillon vielä. Se oli ensinnäki (taas) lähössä ajamaan lukitulla pyörällä ja sillä oli (taas) vähäiset yleisötki... Sit se ajo samaan korkeeseen kohtaan asfaltissa kun Mari tullessa. Se oli meinannu kaatua. Sit se tirskahti ja nauro vaan itekseen siinä. Siitä kulki pimeessä jotain nuoria, varmaan lukiolaisia... Ne käänty kattomaan et mitä ihmettä täällä tapahtuu. Mari tuli perässä ja pidätteli nauruaan. Sit tuli vieläkin ihmisiä vastaan - huh, mikä liikenne! ja Heidi oli pidätelly naurua ja kuulostanu varmaa siltä et se saa jonkun astmakohtauksen. Sit ku ihmiset meni ohi, se alko nauraa ihan kauheena ja pyöräki meni nurmikolle päin puuta. Ja sillon kun Heidi nauraa niin nauraa Marikin eli siellä toisella puolella tietä se vaan hihitteli ja yritti saaha pyöräänsä pysähtymään melkein sillä tuloksella, että kaatui sinne nurmikolle... Mut oli kiire kattomaan salkkareita niin ei siinä kauaa ehtiny jäähä naureskelemaan. 
Mutta siis - viisaimmat varmaan tekivät johtopäätöksen tästä asiasta: me saahaan ETENKIN sen alueen kerrostaloasukkaille aikaan illan nauruja ja ajattelemaan et "what is going on here..." 

Meidän pihassa hihitellessämme kuulostettiin varmaan siltä, et ois tullu otettua jotain vettä vahvempaa, mut ei - ihan selvinpäinkin onnistuu... Heidi kiiruhti sisälle avaamaan telkkaria, et kerkeis ees joku päivä kattoo salkkarit ihan omasta telkkarista eikä mistään netistä! Se käski sitten Marin laittaa pyörät varastoon ja Mari vaan nauro siellä pihalla ja kaato siinä rytäkässä pyöränsä maahan. Naapurit aatteli varmaan jo heti aluks et ei taida olla ihan tervejärkistä porukkaa tuossa naapurissa, ja taidetaan olla itse ihan samaa mieltä... 

-Mari&Heidi