lomakuulumisii

Mulla piti olla paljon asiaa teille, mut nyt kun pääsin koneelle asti, niin tää tekstikenttä vaan vilkkuu tässä ihan tyhjänä. Mutta taidan alottaa kertomalla mun maanantaista. Aamusta lähin tekee tottakai aamureenin, kuinkas muutenkaan. Oli tosi hyvä ilma ja aamuaurinko paisto tosi kauniisti kun kirmailin rantaraittia. Laitan tähän johonki välii muutamia kuvia lenkin varrelta, sanosin kyllä että tosi upeita näkymiä - vaikka itse sanonkin...:) Mutta olin jo menossa kotiin, niin tapahtukin jotain jännää! Tai jännää se oli, kun ei käyny pahemmin. Näin nimittäin kolarin! Katoin jo, että ei kai tuo auto aio tuohon toisen auton eteen tuolta pihasta kääntyä, mutta eikös se sieltä vauhilla pasauttanu kylkeen. Sen kolarin aiheuttajan auto meni konepellistä ihan mäsäks ja koko etuosa lähti irti ja hankas asfalttiin. Ja tottakai sellasessa yhteentörmäyksessä tielle kertyy lasinsirpaleita. Mulla oli erittäin viisas olo, kun päiväilin siellä pyörätiellä ittekseni tapahtunutta. Ihan sen takia piti kiertää pitempää reittiä, mutta sinne ne osapuolet jäi selvittelemään asiaa, kun sit oli jo pakko kääntyä, jos en meinannu lähtee puolta tuntia pitemmälle lenkille. Ja innokas kunnallisvaaliehokas tuli taas samassa kohdassa tietä vastaan kun viikonloppuna ja tarjos mulle vaalimainostaan. Sanoin vaan, että sä annoit kyllä jo yhden tossa pari päivää sitten, ja kyl se mut muisti. No kukapa ei muistais! Ja ihan hukkaan meni koko homma, kun en saa edes äänestää vielä. Mun äänestysperusteet oiski varmaan tosi huimat - äänestäisin sitä, joka kuulostaa hauskimmalta. En mä puolueista ja poliitikasta yleensäkään mitään ymmärrä. Ymmärtääks kukaan muu?:D
Kotona mä selitin ihan innoissani, että ette ikinä arvaa mitä näin. No, ei kukaan ollu järin järkyttyny asiasta, ne vaan myötäili, että jopas oli juttu.

Mut käytii me myös samana päivänä kaupungissa vähän lerhailemassa. Ja tarttu sieltä mukaan musta neuletakki ja valkonen villatakki. Ajatella - nyt mulla on ihan ikioma musta neuletakki! Ei tarvii enää lainata Marilta! Se on tavallaan ollu mulla puoliks adoptoituna... ja ostin myös sellasen ihanan uhvakepipon (siis paksun ja pöyhkeän näin suomeksi...) ja Puman pipo oli niin merkkihän siinä maksaa, mutta ei joka tapauksessa ollu ihan järkyttävä hinta, ihan kolmella kympillä sain. Äiskä osti mulle sitten urheilupipon ja urheilusukat, jotka pääs eilen testaukseen ladulla, ja totesin hyväks ostokseks. Maailmassa on niin paljon aivan ihania pipoja, niin en millään voi ymmärtää miten joku ei halua käyttää pippoo! Tekis mieli ostaa kymmenen erilaista, mut mihin mä niin paljo tarviin. Mut on vaan olemassa niin ihania pipoja, että vaikee päättää millasen haluaa! 

Ja maanantaina tuli myös mun "turhaan otetut" mykoplasmatulokset, jotka multa otettiin, kun olin viimeks tässä kipeenä. Viime talvena mun arvo oli ollu 129, mut nyt se oli peräti 168! Mä olin tosi huolissani, että miten se on voinu nousta, vaikka mä oon alkanu toipua siitä niin hyvin. Äiti sai meidän ns. 'perhelääkärin' kiinni ja se sano, että se on ihan normaalia ja oikeastaan hyvä asia. Se tarkottaa vain sitä, että oon sairastanu sen niin rajuna versiona, että elimistö on luonu oman suojamuurin sitä vastaan, eikä se todennäkösesti tule enää uudestaan. Siks ne arvot oli noussu. Eikä ne ikinä varmaan laske alle rajatason, mutta ei niin kuulukaan tapahtua. Ja todella harvalla ihmisellä on se arvo pyöree nolla. Moni on voinu sairastaa sen niin heikkona versiona, että sitä ei edes oo huomannu. Mä en harmi vaan päässy niin helpolla, mutta voin ainakin sanoo, että oon ihan sairastamalla sairastanu sen ja vielä siitä selvinny. En ikinä voinu tietää, selviänkö maaliin asti tai miten mulla kulkee. Starttasin aina lähtöviivalta ja hiihin niin lujaa kuin pystyin. Se ei aina ollu hyvin kovaa vauhtia - tai se saatto tuntua siltä, että kuolen, mutta todellisuus oli aina vastassa maaliviivalla. En mä ollu mihinkään päässy eikä se tunne ollu hyvällä tavalla paha. Mut loppukeväästä oli muutama kisa, missä mä pääsin. Pääsin samaa vauhtia kun muut. Ei ollu kyse ylikunnosta, oisin varmasti päässy eteenpäin, jos mun elimistössä ei ois majaillu kestobakteeri. Ei meidän sarjankaan huiput pääsis sellasta vauhtia, jos ne olis sairastanu niiin paljon. Ois ollu ihan eri ääni kellossa. Ei kukaan pysty siihen kipeenä. Sit mä aina sairastuin uudestaan ja ajattelin olevan ihan toivoton tapaus. Onneks se tauti on toivottavasti nyt ohi ja mun elimistö on alkanu toipua siitä höykytyksestä, mikä siellä jatkuvasti oli.


                                                       Viime talvi:

Nyt:

Mut eilen - minä ja Mari päästiin ekaa kertaa tänä syksynä hiihtämään ihan oikeilla välineillä, eikä millään metallinkappaleilla, joissa on pyörät! Olihan se aluks ihan suorastaan hullua.Tuntu, että ei niillä luistelusivakoilla pysy pystyssä, ja että eessä on ihan liikaa suksee! Mut ku muutaman kerran kävi uusilla Karhuilla pyörähtämässä lenkin, niin alko sitä jo muistaa, miten sitä hiihetään! Se on kyllä ihan huippua päästä aina ekaa kertaa kesän ja lukuisten rullasuksitreenien jälkeen hiihtämään oikeesti, vaikka onhan se paljon raskaampaa kun talvella. Ensinnäkin hiihtäjät ympäri Suomee on tunkenu ittensä samaan paikkaan, se latu on tekolunta ja muutenki ihan mössönä, kun sadat hiihtäjät tahkoo sitä pikkupätkää eestaas. Oikeestaan kuulostaa ihan mielenköyhältä, että me lähetään varta vasten muutaman kilometrin mittasen tekoladunpätkän takia yli sadan kilometrin päähän hiihtämään ja maksetaan vielä siitä huvista. Mutta kyllä mä oudompiakin asioita tiedän, jos totta puhutaan. Ja juokseehan jalkapalloilijatkin yhen pallon perässä! Antaisivat jokaiselle oman, niin ei tartteis jatkuvasti olla yhen perässä juoksemassa!


Pidettiin taukoo Marin porukoiden vuokraamalla mökillä. Oli ihan hieno ja mukava paikka. Ja ette ikinä usko tätä - me käytettiin se aika syömisen ja suihkun lisäks siihen, että me kuunneltiin netistä savolaisia kappaleita! Joo, uskokaa tai älkää, tästä tulee vielä jymymenestys....;)


Iltapäivällä käytiin hiihtämässä vielä toisen kerran pertsaa. Se suju vähän paremmin kuin luisteluhiihto alusta lähtien, mut oli vähän ongelmia saaha pitoja, kun ihmiset toi sitä kamalaa kosteutta ulkoladulta sinne putkeen, jolloin kahenlaiset lumet sekottuu toisiinsa. Siks oli tosi vaikee saaha kunnon pito. Ja mä voitelin ite omat pertsan sukseni, mutta ei ollu kiinni minun huonoudesta, vaan se lumi oli sellasta, että siinä ei oikein pitäny kunnolla mikään. Mut jos ois ollu ihan normaali talvikeli, niin oisin mä varmaan tunnistanu ne pertsan suksiks, ois varmaan jollain lailla pitäny. Tästä se lähtee!:) Marin isä kuvas vähän meidän hiihtoo, mut kyllähän se tekniikka vielä siitä kehittyy talven mittaan. Mut kyllä se siitä huolimatta ihan hiihtämiseltä näytti, vaikka ekaa kertaa vasta suksilla oltiin. Ehkä mulla on jotain toivoo!:D

Tästäköhän tää lähti... tais viel tossa vaiheessa olla toi
mun hiihtäminen semmosta, että jos suksen päälle
meni lunta niin meno tyssäs siihen paikkaan!

- Heidi